Kun on yli kahdeksan vuotta jakanut blogissa ja somessa koiralenkkejä ja sitä muuta omaa perusarkea alkaa se jossain vaiheessa kieltämättä puuduttaa. Jonkun aikaa on tuntunut, etten jaksa postata ainaisia (tylsiä) arki-juttuja viikosta toiseen tänne blogiin ja kun rajaa ne koiralenkit ja rakeiset puhelinkuvat blogista pois, aiheet käyvät oikeastaan aika todella vähiin. Elän tällä hetkellä vaihetta elämässäni, jossa minun arkipäivät koostuvat pääosin kotoa käsin työskentelystä, koiralenkeistä (kolme kertaa päivässä, yay!) ja viikonlopun odottamisesta.😆 Käyn yhä Helsingissä kerran tai pari viikossa, mutta usein näiltäkään reissuilta ei synny suoranaisesti välttämättä mitään blogiin raportoitavaa. Puhelimeenkin kertyy ainoastaan niitä arkisia kuvia, näköjään lähinnä niistä kahdesta omasta koirasta tai satunnaisista hoitokoirista. Eikä puhelimella oikeastaan edes huvita tällä hetkellä kuvata, koska odotan jo niin innolla uutta puhelinta ja parempaa kameraa (toivottavasti saan uuden iPhone X:n käsiini vielä tämän vuoden aikana). Niin ja sitten on tietysti vielä tämä joka syksyinen valo-ongelma, joka sekin painaa parhaillaan päälle, pakottaa pitämään keskellä päivää valoja sisällä ja kaivamaan kuvausta varten lisävalot esille.
Älkää ymmärtäkö väärin, pidän omasta elämästäni ja sen arkisista asioista. Eräs ystäväni tituleerasi hiljattain minua arjen rakastajaksi, jonka allekirjoitan oikein hyvillä mielin. Mutta mieleen hiipii väistämättä, että ketä tämä minun arki muka kiinnostaa. Todellisuudessa (eli ainakin tilastojen valossa) ne arkiset kuulumiset ovat kuitenkin usein niitä kaikista tykätyimpiä ja eniten klikkauksia kerääviä postauksia ja ehkäpä se, että (edes välillä) kertoo rymynneensä yksin neljättä päivää putkeen metsässä koirien kanssa (sateessa), koska puoliso loukkasi sunnuntaina jalkansa tapaturmaisesti vesillä, jonka vuoksi hänen säärtään komistaa tätä nykyä kummasti kävelyä hankaloittava mojova rivi tikkejä tuo sitä peräänkuulutettua tarttumapintaa ja aitoutta näihin muuten usein melko pintaa raapaiseviin postauksiin. Silti omaan arkeen voi myös kyllästyä ja kun viettää aikaa päivästä toiseen kotitoimistossa tukka pystyssä pyjamassa (onneksi on edes my little pony-pyjama!) iskee helposti todellinen inspiraation puute ja ahdistus tätä omaa arkea kohtaan.
Tiedän, olen taipuvainen perfektionismiin. Olen istunut useampana iltana viime viikkojen aikana koneen ääressä ja yrittänyt saada aikaiseksi tekstiä kesällä vierailluista kohteista (mm. Kolista, Kolin Ryynäsen burgereista ja Kyrö Distillery Companysta) tai niistä Rodoksen parhaista ravintoloista, mutta tuloksetta. Rodoksella käytetyistä aurinkovoiteista postaaminenkin tuntuu hieman oudolta, kun taivaalta tulee vettä saavista kaatamalla ja ulkolämpötilasta puuttuu parikymmentä astetta. Vasta viime päivinä on oikeastaan jostain syystä tehnyt mieli postata juurikin jotain oikein arkista, mutta samaan hengenvetoon olen tuskaillut koneen ääressä iltaisin ja raivonnut samaiselle liikuntakyvyttömälle puolisolleni kun ei ole edes mitään kuvia, mitä postauksen ja normaalin arkijorinan kylkeen julkaista. Lopulta olen laittanut läppärin suosiolla kiinni ja sättinyt itseäni kun en taas saanut mitään blogiin aikaiseksi. Kynnys oman arjen jakamiseen on siis kasvanut (omassa päässäni) aivan käsittämättömän suureksi. Samalla kun arki on hiljentynyt blogista, on sama tapahtunut myös Instagramissani. Tämän postauksen myötä se kynnys postata arkikuvia blogiin on onneksi ainakin taas hetkellisesti ylitetty. ✌🏼
Vuoden ajan olen nyt ottanut työasioissa hieman rennommin. En siis ole istunut viittä päivää viikossa toimistossa ja vääntänyt vielä kotona toista iltatyötä normaalin toimistopäivän päälle. Kun aikaa kerrankin on ollut, olen miettinyt paljon (taas kerran) tätä blogia. Olen tullut siihen tulokseen, että pyrin (ainakin blogin osalta) johonkin, joka ei ehkä olekaan sitä ominta minua ja sitten taas muistutan aika ajoin itseäni että olen todellisuudessa se pienistä asioista kiksejä ja iloa saava arjen rakastaja. Kirjoitan tätä postausta siis lähinnä itselleni muistutukseksi siitä, että on ihan ok kirjoittaa yhä arkisista (omasta mielestä kuitenkin aika tylsistä) asioista tänne blogiin jatkossakin. Se on jopa suotavaa, vai mitä? 🙂
Postauksen kuvissa arjen kohokohtiani viime viikoilta mm. koiralenkit metsässä ja muualla (huomaa huomioliivi!), hoitokettukoira Cindy, R-kioskin kotiin toimittama lounas (inkiväärishotit!) ja avocado niin leivällä kuin burgerissakin.
Toi korealainen salaatti on PARASTA! Halusin vain kertoa. 🙂 <3
Niin oli! Siis luulin ensin, että se on joku minikokoinen, mutta kun kaadoin lautaselle, niin olikin ihan kunnon lounas. 🙂 Ja nuo shotit ja mehut – parhaita! Meidän R-kioskilla ei vielä oo näitä, buuu.
Kun avasin blogisi, mietin että toivottavasti Mimmi kertoisi Jykän ja Piken touhuista. Nauratti kun siinä ne kaverukset tepasteli heti toisessa kuvassa 🙂
Minulle sopii ainakin oikein hyvin, että kerrot ihan arkijutskista. Arkeahan se meidän kaikkien elämä suurimmaksi osaksi kuitenkin on. Olen sinua jonkun verran vanhempi ja Rhodoksen ravintoloiden sijaan minua kiinnostaa enemmän mitä 3-kymppinen fiksu nainen ajattelee maailmasta ja miten hän aikaansa viettää.
Kiitos siis kivasta blogista ja kliseisesti toivon: keep up the good work! 🙂
Aika hyvä! 🙂 Piken kuulumisia on eri kanavissa toivoneet muutkin, joten niitä täytyy ehdottomasti taas pian kirjoitella.
Joo oma elämäni on kuitenkin 99% arkea. 😀 Kiva siis kuulla, että se kiinnostaa!
Kiitos tästä kommentista, lämmitti mieltä isosti.
Arkijutut ovat ihan kivoja! Pakko kysyä, että mistä tuo My Little Pony -paita on? 🙂
Se on ASOS Curven shortsipyjama! 🙂
Tiedän mitä tarkoitat. Itse koen aika ajoin samoin. Kun käyn päivätöissä, joka vie ihan sairaan paljon mun energiastani, tulee välistä sellainen totaalinen ”tylsyys”. Sanon joskus, että päätyö vie liikaa mun energiasta ja saattaa sammuttaa mun inspiraation. Uusi työhuoneeni on tuonut takaisin vähän inspriaatiota, koska saan paremmin otettua siellä kuvaa ja videota. Kuitenkin välillä tulee se totaalinen uupumus, kun itsekin olen tätä tehnyt jo niin kauan.
Joo, voin vaan kuvitella! Tuo tasapainottelu sen päivätyön kanssa on kyllä energiaa vievää. Ihanaa, että sait työhuoneen vihdoin! 🙂
Yksi ystävä sanoi mulle viime vuoden lopulla, kun olin tosi uupunut, että ei ihme kun olet tehnyt samaa hommaa 7,5 vuotta ilman varsinaisia lomia, kyllä siinä kuka tahansa väsyisi ihan missä tahansa työssä. Ja vielä kun tämä blogi on ollut kaikkien niiden muiden projektien (ja välillä päivätyön) ohessa isosti. Tottahan se on, viisaita sanoja ja laittoi ajattelemaan. 🙂