HYVÄÄ MATKAA HILKKA!

Minä viiden päivän ikäisenä Hilkan sylissä Pikkumökillä 1984. ❤️

 

Hilkka asui lapsuuteni maatilalla perheenjäsenenämme 60 vuotta, vaikka emme varsinaisesti verisukulaisia olleetkaan. Kun olin lapsi, hoidin aina Hilkan kanssa yhdessä maatilamme kissoja. Jemmattiin kissoille ruokailulta jääneitä kananluita ja kalanruotoja, täytettiin kissojen kupit kukkuroilleen herkuilla ja toiset maidolla. Kesällä puuhasteltiin yhdessä kasvimaan parissa. Minä kylvin, Hilkka kitki. Syksyllä kerättiin sato talteen. Joulun alla sain valita Hilkan apuna Anttilan kuvastosta mieluisia lahjoja jokaiselle meistä. Täytin aina tilauslomakkeen Hilkan puolesta. Isot Anttilan pahvilaatikot täynnä joululahjoja odottiva joulun saapumista Hilkan huoneen pöydän alla piilossa.

Myöhemmällä iällä menin usein mummolaan koulun jälkeen Hilkan huoneeseen katsomaan Jyrkiä telkkarista. Hilkan kanssa katsottiin iltaisin yhdessä tv:stä myös Kauniita ja rohkeita ja muita sarjoja ja samalla juteltiin kahdestaan maailman asioista. Hilkka meni yleensä nukkumaan ajoissa ja välillä koputin Hilkan huoneen oveen niin, että hän oli jo nukkumassa, mutta Hilkka pomppasi joka kerta pystyyn, kaivoi silmälasit yöpöydältä esille, sytytti yövalon ja pyysi minut sängylle kanssaan istumaan ja vaihtamaan kuulumisia. Kertaakaan Hilkka ei käännyttänyt minua oveltaan pois, vaan joka ikinen kerta tunsin itseni tervetulleeksi. Hilkalla oli aina minulle aikaa.

Minä kävin useamman vuoden ajan hakemassa Hilkalle välillä kaupasta tarvittavia asioita ja tietysti herkkuja, joilla sitten yhdessä herkuteltiin. Hilkan ei tarvinnut pyytää, vaan vaaleanpunainen poppanakassi roikkui Hilkan huoneessa tuolin selkänojalla valmiina odottamassa minua. Kassissa oli lompakko, jossa vähän rahaa ja ostoslista. Ainakin limpparia, Fazerin pähkinäsuklaata ja Jaffa-keksejä luki ostoslistalla siistillä kaunolla kirjoitettuna joka ikinen kerta. Kävin kaupassa ja toin ostokset Hilkan huoneeseen, yli jääneet vaihtorahat kauppareissusta kiitoksena sain tietysti pitää. Hilkan suosikkia oli ananas-Jaffa, Cokista taas ei ostettu koskaan.

Hilkalle tuli paljon lehtiä, yhdessä Hilkan kanssa luettiin läpi sängyllä istuen viikottain ainakin MeNaiset, Anna ja Kodin Kuvalehti. Jos en ehtinyt hetkeen käymään, oli lehtiä kertynyt minua odottamaan yleensä iso pino. Parin viikon välein kävin Hilkalle kirjastoautolta kasan kirjoja. Hilkka rakasti lukemista, eläimiä ja salaa myös kosmetiikkaa, vaikka ei koskaan meikannutkaan. Hilkka tuoksui Nivea Cremeltä ja kotoa poistuessaan Anais Anais tai L’Eau du Temps-hajuvedeltä. Hilkka tilasi minulta aina The Body Shopista erilaisia ihania voiteita, kuorintoja ja suihkugeelejä. Moringa oli yksi Hilkan suosikeista. Välillä tilattiin jotain kivaa yhdessä myös Yves Rocherilta ja availtiin YR:n arpalippuja voiton toivossa. Muistan, että 90-luvulla Hilkalle tuli jonkunlainen kauneuslaatikko jonkun aikaa postissa kotiin, jossa oli kosmetiikkaa. Usein Hilkan luona käydessäni myös hieroin Hilkan hartioita, rasvasin selkää tai tein Hilkalle jalkahoidon ja sain tästä tietysti pienen rahallisen korvauksen. Kun minulla oli oma kampaamo toimitin Hilkalle kampaamostani aina kotona käydessäni erilaisia hiustuotteita ja niitä Hilkka sitten minulta aina vaivihkaa tilasi. Hilkka oli päälle päin ennenkaikkea vaatimaton, vaikka tykkäsikin kaikenlaisesta itsensä hemmottelusta ja hoitamisesta.

En muista, että olisin koskaan riidellyt Hilkan kanssa ja Hilkka oli minulle jopa läheisempi kuin pihapiirissämme saman talon Hilkan kanssa jakanut oikea mummoni. Matti luuli itseasiassa ensimmäisellä tapaamiskerralla Hilkan olevan mummoni ja mummona häntä pidinkin. Sanoinkin yleensä uusille tuttavuuksille Hilkan olevan mummoni (viimeksi tällä viikolla hautajaisista puhuttaessa), kun en jaksanut alkaa selittää asian oikeaa laitaa. Hilkka ei koskaan arvostellut minua, ei valintojani, eikä myöskään pukeutumistani tai hiustyyliäni. Hilkan seurassa sain aina olla täysin oma itseni.

Olen iloinen, että Hilkka ehti tutustua Mattiin ja Jykään, jonka olisi tietysti halunnut ottaa hoitokotiin itselleen. Viime vuodet Hilkka on elänyt ihan omassa maailmassaan. Olemme käyneet Savossa häntä toisinaan hoitokodissa tai sairaalassa osastolla tervehtimässä. En ole ollut enää vuosiin varma muistaako Hilkka minua ja yhteisiä arvokkaita tyttöjen hetkiämme. Viime Savon reissun aikana tuli puhelu, että Hilkan tila on huonontunut äkillisesti, emme ehtineet ajoissa, mutta saimme silti hyvästellä rauhassa jo hetki sitten ikiuneen vaipuneen 83-vuotiaan Hilkan. Hilkalla on nyt hyvä ja tänään lähetämme Hilkan viimeiselle matkalle. Sydämessä on läsnä ikävä, mutta ennenkaikkea kiitollisuus siitä, että sain Hilkan osaksi elämääni. Kiitos Hilkka kaikesta ja hyvää matkaa. 💫

 

Kun luojamme niittää kypsää viljaa
ja noutaa matkaajan väsyneen,
kun sydän lämpöinen sammuu hiljaa,
oisko aihetta muuhun kuin kiitokseen.

 

TYLSÄ ARKI?

Kun on yli kahdeksan vuotta jakanut blogissa ja somessa koiralenkkejä ja sitä muuta omaa perusarkea alkaa se jossain vaiheessa kieltämättä puuduttaa. Jonkun aikaa on tuntunut, etten jaksa postata ainaisia (tylsiä) arki-juttuja viikosta toiseen tänne blogiin ja kun rajaa ne koiralenkit ja rakeiset puhelinkuvat blogista pois, aiheet käyvät oikeastaan aika todella vähiin. Elän tällä hetkellä vaihetta elämässäni, jossa minun arkipäivät koostuvat pääosin kotoa käsin työskentelystä, koiralenkeistä (kolme kertaa päivässä, yay!) ja viikonlopun odottamisesta.😆 Käyn yhä Helsingissä kerran tai pari viikossa, mutta usein näiltäkään reissuilta ei synny suoranaisesti välttämättä mitään blogiin raportoitavaa. Puhelimeenkin kertyy ainoastaan niitä arkisia kuvia, näköjään lähinnä niistä kahdesta omasta koirasta tai satunnaisista hoitokoirista. Eikä puhelimella oikeastaan edes huvita tällä hetkellä kuvata, koska odotan jo niin innolla uutta puhelinta ja parempaa kameraa (toivottavasti saan uuden iPhone X:n käsiini vielä tämän vuoden aikana). Niin ja sitten on tietysti vielä tämä joka syksyinen valo-ongelma, joka sekin painaa parhaillaan päälle, pakottaa pitämään keskellä päivää valoja sisällä ja kaivamaan kuvausta varten lisävalot esille.

Älkää ymmärtäkö väärin, pidän omasta elämästäni ja sen arkisista asioista. Eräs ystäväni tituleerasi hiljattain minua arjen rakastajaksi, jonka allekirjoitan oikein hyvillä mielin. Mutta mieleen hiipii väistämättä, että ketä tämä minun arki muka kiinnostaa. Todellisuudessa (eli ainakin tilastojen valossa) ne arkiset kuulumiset ovat kuitenkin usein niitä kaikista tykätyimpiä ja eniten klikkauksia kerääviä postauksia ja ehkäpä se, että (edes välillä) kertoo rymynneensä yksin neljättä päivää putkeen metsässä koirien kanssa (sateessa), koska puoliso loukkasi sunnuntaina jalkansa tapaturmaisesti vesillä, jonka vuoksi hänen säärtään komistaa tätä nykyä kummasti kävelyä hankaloittava mojova rivi tikkejä tuo sitä peräänkuulutettua tarttumapintaa ja aitoutta näihin muuten usein melko pintaa raapaiseviin postauksiin. Silti omaan arkeen voi myös kyllästyä ja kun viettää aikaa päivästä toiseen kotitoimistossa tukka pystyssä pyjamassa (onneksi on edes my little pony-pyjama!) iskee helposti todellinen inspiraation puute ja ahdistus tätä omaa arkea kohtaan.

Tiedän, olen taipuvainen perfektionismiin. Olen istunut useampana iltana viime viikkojen aikana koneen ääressä ja yrittänyt saada aikaiseksi tekstiä kesällä vierailluista kohteista (mm. Kolista, Kolin Ryynäsen burgereista ja Kyrö Distillery Companysta) tai niistä Rodoksen parhaista ravintoloista, mutta tuloksetta. Rodoksella käytetyistä aurinkovoiteista postaaminenkin tuntuu hieman oudolta, kun taivaalta tulee vettä saavista kaatamalla ja ulkolämpötilasta puuttuu parikymmentä astetta. Vasta viime päivinä on oikeastaan jostain syystä tehnyt mieli postata juurikin jotain oikein arkista, mutta samaan hengenvetoon olen tuskaillut koneen ääressä iltaisin ja raivonnut samaiselle liikuntakyvyttömälle puolisolleni kun ei ole edes mitään kuvia, mitä postauksen ja normaalin arkijorinan kylkeen julkaista. Lopulta olen laittanut läppärin suosiolla kiinni ja sättinyt itseäni kun en taas saanut mitään blogiin aikaiseksi. Kynnys oman arjen jakamiseen on siis kasvanut (omassa päässäni) aivan käsittämättömän suureksi. Samalla kun arki on hiljentynyt blogista, on sama tapahtunut myös Instagramissani. Tämän postauksen myötä se kynnys postata arkikuvia blogiin on onneksi ainakin taas hetkellisesti ylitetty. ✌🏼

Vuoden ajan olen nyt ottanut työasioissa hieman rennommin. En siis ole istunut viittä päivää viikossa toimistossa ja vääntänyt vielä kotona toista iltatyötä normaalin toimistopäivän päälle. Kun aikaa kerrankin on ollut, olen miettinyt paljon (taas kerran) tätä blogia. Olen tullut siihen tulokseen, että pyrin (ainakin blogin osalta) johonkin, joka ei ehkä olekaan sitä ominta minua ja sitten taas muistutan aika ajoin itseäni että olen todellisuudessa se pienistä asioista kiksejä ja iloa saava arjen rakastaja. Kirjoitan tätä postausta siis lähinnä itselleni muistutukseksi siitä, että on ihan ok kirjoittaa yhä arkisista (omasta mielestä kuitenkin aika tylsistä) asioista tänne blogiin jatkossakin. Se on jopa suotavaa, vai mitä? 🙂

Postauksen kuvissa arjen kohokohtiani viime viikoilta mm. koiralenkit metsässä ja muualla (huomaa huomioliivi!), hoitokettukoira Cindy, R-kioskin kotiin toimittama lounas (inkiväärishotit!) ja avocado niin leivällä kuin burgerissakin.