TYLSÄ ARKI?

Kun on yli kahdeksan vuotta jakanut blogissa ja somessa koiralenkkejä ja sitä muuta omaa perusarkea alkaa se jossain vaiheessa kieltämättä puuduttaa. Jonkun aikaa on tuntunut, etten jaksa postata ainaisia (tylsiä) arki-juttuja viikosta toiseen tänne blogiin ja kun rajaa ne koiralenkit ja rakeiset puhelinkuvat blogista pois, aiheet käyvät oikeastaan aika todella vähiin. Elän tällä hetkellä vaihetta elämässäni, jossa minun arkipäivät koostuvat pääosin kotoa käsin työskentelystä, koiralenkeistä (kolme kertaa päivässä, yay!) ja viikonlopun odottamisesta.😆 Käyn yhä Helsingissä kerran tai pari viikossa, mutta usein näiltäkään reissuilta ei synny suoranaisesti välttämättä mitään blogiin raportoitavaa. Puhelimeenkin kertyy ainoastaan niitä arkisia kuvia, näköjään lähinnä niistä kahdesta omasta koirasta tai satunnaisista hoitokoirista. Eikä puhelimella oikeastaan edes huvita tällä hetkellä kuvata, koska odotan jo niin innolla uutta puhelinta ja parempaa kameraa (toivottavasti saan uuden iPhone X:n käsiini vielä tämän vuoden aikana). Niin ja sitten on tietysti vielä tämä joka syksyinen valo-ongelma, joka sekin painaa parhaillaan päälle, pakottaa pitämään keskellä päivää valoja sisällä ja kaivamaan kuvausta varten lisävalot esille.

Älkää ymmärtäkö väärin, pidän omasta elämästäni ja sen arkisista asioista. Eräs ystäväni tituleerasi hiljattain minua arjen rakastajaksi, jonka allekirjoitan oikein hyvillä mielin. Mutta mieleen hiipii väistämättä, että ketä tämä minun arki muka kiinnostaa. Todellisuudessa (eli ainakin tilastojen valossa) ne arkiset kuulumiset ovat kuitenkin usein niitä kaikista tykätyimpiä ja eniten klikkauksia kerääviä postauksia ja ehkäpä se, että (edes välillä) kertoo rymynneensä yksin neljättä päivää putkeen metsässä koirien kanssa (sateessa), koska puoliso loukkasi sunnuntaina jalkansa tapaturmaisesti vesillä, jonka vuoksi hänen säärtään komistaa tätä nykyä kummasti kävelyä hankaloittava mojova rivi tikkejä tuo sitä peräänkuulutettua tarttumapintaa ja aitoutta näihin muuten usein melko pintaa raapaiseviin postauksiin. Silti omaan arkeen voi myös kyllästyä ja kun viettää aikaa päivästä toiseen kotitoimistossa tukka pystyssä pyjamassa (onneksi on edes my little pony-pyjama!) iskee helposti todellinen inspiraation puute ja ahdistus tätä omaa arkea kohtaan.

Tiedän, olen taipuvainen perfektionismiin. Olen istunut useampana iltana viime viikkojen aikana koneen ääressä ja yrittänyt saada aikaiseksi tekstiä kesällä vierailluista kohteista (mm. Kolista, Kolin Ryynäsen burgereista ja Kyrö Distillery Companysta) tai niistä Rodoksen parhaista ravintoloista, mutta tuloksetta. Rodoksella käytetyistä aurinkovoiteista postaaminenkin tuntuu hieman oudolta, kun taivaalta tulee vettä saavista kaatamalla ja ulkolämpötilasta puuttuu parikymmentä astetta. Vasta viime päivinä on oikeastaan jostain syystä tehnyt mieli postata juurikin jotain oikein arkista, mutta samaan hengenvetoon olen tuskaillut koneen ääressä iltaisin ja raivonnut samaiselle liikuntakyvyttömälle puolisolleni kun ei ole edes mitään kuvia, mitä postauksen ja normaalin arkijorinan kylkeen julkaista. Lopulta olen laittanut läppärin suosiolla kiinni ja sättinyt itseäni kun en taas saanut mitään blogiin aikaiseksi. Kynnys oman arjen jakamiseen on siis kasvanut (omassa päässäni) aivan käsittämättömän suureksi. Samalla kun arki on hiljentynyt blogista, on sama tapahtunut myös Instagramissani. Tämän postauksen myötä se kynnys postata arkikuvia blogiin on onneksi ainakin taas hetkellisesti ylitetty. ✌🏼

Vuoden ajan olen nyt ottanut työasioissa hieman rennommin. En siis ole istunut viittä päivää viikossa toimistossa ja vääntänyt vielä kotona toista iltatyötä normaalin toimistopäivän päälle. Kun aikaa kerrankin on ollut, olen miettinyt paljon (taas kerran) tätä blogia. Olen tullut siihen tulokseen, että pyrin (ainakin blogin osalta) johonkin, joka ei ehkä olekaan sitä ominta minua ja sitten taas muistutan aika ajoin itseäni että olen todellisuudessa se pienistä asioista kiksejä ja iloa saava arjen rakastaja. Kirjoitan tätä postausta siis lähinnä itselleni muistutukseksi siitä, että on ihan ok kirjoittaa yhä arkisista (omasta mielestä kuitenkin aika tylsistä) asioista tänne blogiin jatkossakin. Se on jopa suotavaa, vai mitä? 🙂

Postauksen kuvissa arjen kohokohtiani viime viikoilta mm. koiralenkit metsässä ja muualla (huomaa huomioliivi!), hoitokettukoira Cindy, R-kioskin kotiin toimittama lounas (inkiväärishotit!) ja avocado niin leivällä kuin burgerissakin. 

KOLMEKYMPPISET MÖKILLÄ

Huh mikä viikonloppu juhlientäyteinen viikonloppu takana! Siskon mies täytti lauantaina 30 vuotta ja halusi pitää oikein koko viikonlopun mittaiset kemut, joten hänpä vuokrasi hulppean mökin (ja paljun!) Verlasta Kouvolan lähettyviltä ja kutsui lähimmät ystävät ympäri Suomen paikalle. Lopulta meitä taisi olla mökillä kolmekymppisiä juhlimassa viikonlopun aikana yhteensä 16 ihmistä ja kolme koiraa, joten aikamoista hulabaloota tuo mennyt viikonloppu kyllä oli.

Oltiin siskon kanssa järkätty sankarille hieman yllätysohjelmaa synttäriolympialaisten muodossa, jotka pitivät sisällään joukkueiden välisiä leikkimielisiä kilpailuja, mm. sankariin liittyvää tietovisaa, Aliasta ja aina lapsena juhlakalun synttäreillä leikittyä tuikkusta (eli lamppupiiloa). Leikkien ja pelien lisäksi päästiin yllättämään synttärisankari muutamaankin eri otteeseen viikonlopun aikana parillakin eri lahjalla ja pienlentokoneella lauantaipäivänä Utin kentältä tapahtuneella lennätyksellä. ”Virallisen” ohjelman lisäksi viikonloppu piti sisällään lisäksi aika monta tuntia saunomista ja paljussa lekottelua, hieman noloja lapsuuskuvia, brunsseilua, sankarin vanhasta passikuvasta askarrellut naamarit (pääpäivä!), grillailua perjantaina illalla ja neljän aikaan sunnuntaiyönä, sekä synttäri-illallisen, josta tarjolta löytyi mm. aivan superherkullisia voileipäkakkuja, suklaakakkua ja tekemääni pitsaa.

Nämä oli kyllä heittämällä parhaimmat ja eniten panostetuimmat synttärikemut hetkeen ja vaikka minäkin tunsin koko porukasta ennestään vain pari tyyppiä sujui kaikki kerrassaan loistavasti ja pahemmilta kommelluksilta onneksi ison porukan kesken kokonaan vältyttiin. Kiitos vielä kutsusta ja hienoista kemuista! Kun kerran jo kolmekymppiset olivat näin hulppeat, niin minkähänlaiset juhlat on luvassa sitten nelikymppisillä kymmenen vuoden päästä, mietinpä vaan… 😉